Hossa - Kajaani          Lauantai ja sunnuntai (pyöräilyä 140 km)

Onnellinen matka
Niinhän se tapahtuu, että retket päättyy ja siirtyminen kotoiseen arkeen alkaa. Lauantaina lähdin Hossasta reippain mielin ja niinsanotusti virtaa täynnä. Perjantaina jo huomasin kuinka käppäilin ja liikuskelin malttamattomana pitkin Hossan rantoja ja polkuja. Paikallaan olo alkoi pitkästyttää. Mukavasti ja riemukkaasti matka eteni vaikkakin helle oli hurja ja vei voimia. Pidinkin iltapäivällä, kun helle oli kovimmillaan, pitkän ruokatauon ja päikkäritkin otin samalla. Niinkuin on sanottu ettei päiväunia voita mikään, paitsi yöunet. Ilta kahdeksan aikaan alkoi lämpötila olla hyvä pyöräilyyn, mutta sitten on jo niin kauan istunut satulassa ettei jaksa paljon enää fillaroida. Maasto on Kainuussa aikamoisen mäkistä ja pitkät jyrkät nousut ja sitten taas hurjat laskut, leimasivat tätä osuutta. Upeat on kyllä maisemat mitkä avautuu vaarojen laelta.
Kaikenlaistahan minä aina matkaa tehdessä funtsailen ja päässäni pyörittelen. Nyt oli pohdinnan aiheena sana, joka on mielestäni isoin ja ehkäpä tärkein sana suomen kielessä. Sana on, tahdon. Yksi sana sisältää paljon asiaa ja merkitystä. Silloin kun sen sanoo täytyy olla sellaisessa hyvässä rakkaudellisessa tunteessa. Se sana sisältää rakkauden tunnustuksen ja nöyryyden sekä epäitsekkyyden. Siinä sanassa on myös suuri lupaus tehdä parhaansa toisen hyväksi. Hyvä ja iso sana.

Iltahan se sitten tuli tänäänkin, niinkuin joka päivä tuppaa käymään. Se on tietysti hyvä asia, että pääsee nukkumaan ja saamaan voimien uudistumista levon kautta. Niinpä taas pöpelikköön pörhälsin ja teltan majakseni pystytin. Siinäpä oli hyvä taas ihmispoloisen metsän siimeksessä itsensä telttapatjalle pötkäyttää. Tosin telttapatjani oli rikki ja ei pitänyt ilmaa sisällään, joten sain selässä tuntea maaston monimuotoisuuden. Aamulla ajattelin auvoisesti asioita ja päättelin päässäni, että ajan Puolankaan ja sieltä bussin otan Kajaaniin ja pyöräretkeni täten päätän. Puolankaan kun tulin sunnuntai aamuna, tai kello oli jo puol 11, ei kylän raitilla näkynyt ketään. Paikka on tosi tosi hiljainen ja ihan kuin olisi autio kylä. Kauppa aukesi klo 12 ja sitä jäin siihen odottamaan, että saisin vähän murkinaa sekä vettä. Odotellessani ja aikaa viettäessäni tuli paikallinen pappa porisemaan kanssani ja samalla sain tietää ettei tältä paikkakunnalta lähde busseja Kajaaniin kun maanantaina ja silloinkin se yksi vuoro. Hauska paikka tää Puolanka, haluaa ettei sieltä lähdetä mihinkään. No, minäpä kuitenkin lähdin ja polkaisin fillarin vauhtiin, jos en nyt hurjaan niin kuitenkin eteenpäin.
Ajatukset oli jo täysin vallannut matkan päättymisen odotus. Lisäksi kehossa ja ennenkaikkea jaloissa tuntui jo silleen raskaalta nousta mäkiä ylös ja muutenkin liikkua siinä valtatien kapealla pientareella autojen huristellessa ohi. Alkoi tuntumaan tosiaankin että tää oli tässä. Pysähdyin tauolle ja fundeerasin, että soitan taksin ja kysyn mitenkä onnistuisi siirtää ukko ja fillari Kajaaniin. ” kah, kyllähän mie Kajjaanisa uon ajellunna, eiköpähän tuo nytnii onnistune” Siispä tyylikkäästi päätin tän reissun taksikyytiin.
Nyt tätä tarinaa kirjoitan junassa ja matkalla KOTIIN! Ai että kun tuntuu hyvältä ja auvoiselta. Retki oli hieno, tärkeä ja tarpeellinen. Nyt pääsen kotiin rakkaani luokse ja vierelle. Ajattelen, että olen onnellinen mies,

Keskiviikko ja torstai
Ruka - Hossa (120km)

Miksi lähteä pyöräretkelle?

Totutusti jokaisella pyöräreissulla tulee se päivä, kun kyseenalaistaa koko homman mielekkyyden. Minkä ihmeen takia piti lähteä ajelemaan tällaiseen helteeseen, tuuleen tai jokin muu seikka saa homman tuntumaan hölmöltä idealta. Kädet väsyy, jalat väsyy ja keho muutenkin on ihan finaalissa. Ainut mikä ei tunnu väsyvän on ajatukset ja mieli joka tekee asioista suurta draamaa. On tää hullua hommaa. Kuka lähtee lomalla pyöräilemään? Jos haluaa leppoisaa lomanviettoa, niin ehkä kannattaa harkita muita vaihtoehtoja.
Jopas pysähdyinkin funtsimaan otsikon kysymystä. Ei ole suoraa vastausta mielessä, mutta annan ajatuksen viedä ja kirjoitan sitä samalla.
Tässä on ainakin päässyt kokemaan omia rajoja sekä fyysisesti että psyykkisesti. Yksin kulkiessa ei pääse heti jollekin purkamaan fiiliksiään. Ne pitää vaan jotenkin itse mielessään käsitellä ja purkaa. Iloiset fiilikset hoituu jotenkin helposti vaikka lauleskelemalla. Raskaat ja toivottomat tunnelmat ja olot onkin sitten hankalampia. Helpostihan sitä normaalioloissa purkaisi jollekin ihmiselle ja antaisi hänelle osan kuormastaan. Yksin täällä fillarin kanssa matkustaessa erämaa ympärillä, niin jokin keino täytyy olla selviytyäkseen matalapaine fiiliksistä. Ensimmäiseksi tulee mieleen luottamus siihen, että ajatukset on ajatuksia ja fiilikset fiiliksiä. Ne tulee ja menee ja niiden on hyväkin osata antaa mennä pään läpi. Huomata ympärillä oleva kaunis luonto järvineen, jokineen ja tuntureineen jotka ovat vuosituhannet siinä olleet vakaina ja muuttumattomina. Eipä minun, yhden pienen luontokappaleen, ajatukset tätä maailmaa paljon muuta yhtään mihinkään suuntaan. Siihen voin hyvin turvallisesti luottaa. Olen lapsuudesta asti ajatellut ja uskonut siihen, että Jumala hoitaa ja huolehtii kaikesta hyvin. Jotenkin on tähän välillä vaikea päästä kiinni mitä se konkreettisesti tarkoittaa minulle. Fillarimatkalla kun kohtaa omia rajoja silleen, että meinaa usko ja toivo loppua, niin silloin ympäröivä luonto todistaa ja näyttää konkreettisesti sen kuinka hyvin Jumala kaikesta huolehtii.
Tässä oli nyt vähän yritystä päästä kiinni siihen miksi pyöräilyretket kannattaa. Se on kuin elämänmatka pienoiskoossa. Siinä on vaivat, surut, tuskat ja ennenkaikkea suuri ilo ja voittajan fiilis. Kaikki hoituu juuri oikealla ajalla.
Viime yön nukuin maastossa 15 kilsaa ennen Hossaa. En kertakaikkiaan jaksanut polkea yhtään pidempään. Vaan metsässäpä hyvin nukuin. Aamulla sitten muutaman ajokilometrin jälkeen kurvasin Hossan luontokeskukseen kahville ja sämpylälle. Katselin myös jos voisin siihen jäädä leiriytymään. Varmastikin sieltä olisin telttapaikan saanut, mutta keskuksessa oli hirmu vilkas meininki, ainakin minusta tuntui monen erämaapäivän jälkeen. Ajelin muutaman kilsan päähän josta löysin campingin joka paremmin tuntui minulle sopivan. Ja sain telttapaikan. Täällä olen seuraavat kaksi yötä ja matkani sitten jatkuu lauantaina. Ai että on kiva olla paikallaan pari päivää.

Räisälän pöheikkö - Ruka.  (84 km)

Hellettä
Jopas olikin helteinen päivä! Aamulla heräsin hikisen nihkeänä teltassa jo heti seiskan jälkeen. Keräsin leirini ja eikun tielle. Kymmenen kilometrin jälkeen oli Räisälän lossi ja vesiylityksen jälkeen lossirannassa oli hyvä aamiaispaikka. Olen samassa paikassa syönyt joskus kymmenen vuotta sitten pyöräreissullani. Voimia vievä helle helotteli ja vaarille meinasi väsy tulla. Taukoja pidin joista joku osui kahviloiden kohdalle. Napapiirin kohdalla oli yksi paikka jossa nautin oikein munkkikahvit. Tielle mieli halajasi vaikka aurinko armas lämpöään soi. Jos on kylmä tai vesisade tai tuulista, niin se tuntuu matkan teossa, mutta ei ole läheskään sitä mitä kova auringonpaiste ja kuumuus tekee. Jossakin levähdyspaikassa otin pienet torkut ja nehän tekee aina hyvää. Virkistäydyin myös leikkimällä faceapp sovelluksella. En kylläkään tähän laita sitä kuvaa, koska se voi alkaa lukijaa pelottamaan. Rukaa lähestyessäni olin sen verran väsynyt, etä aloin katselemaan maastoa mihin voisin mennä teltan laittamaan. Toisaalta mielessä oli jospa Rukalla olisi mahdollisuus yöpyä, niin saisi samalla käydä pesulla ja muutenkin tuntuisi mukavalta. Netistä katsoin tilannetta, mutta eipä näyttänyt hyvältä campingin suhteen. Asuntovaunu aluetta mainostivat. Minullahan on vähän toisinpäin kun asuntoautoilijoilla. He kulkevat asunnoilla missä on fillarit perässä ja minä kuljen fillarilla missä on asunto(teltta) tarakalla. Tällaista nää mun valinnat on. Jokatapauksessa kun lähestyin Rukaa oli tien vierellä camping merkki ja 400 m. Voi että tulin onnelliseksi! Mukava hiljainen paikka, taidan olla ainut asiakas. Ostin pikku respasta kivennäisvettä ja ässämix pussin. Olin ansainnut vähän herkkua. Teltan kun sain pystyyn menin suihkuun ja just kohta menen nukkumaan ja aion nukkua pitkään.

Sodankylä - Kemijärven pöpelikkö (129 km)
Onhan se luksusta laittaa teltta tasaiselle nurmikolle kuten eilen Sodankylän leirintäalueelle. Tosin yö oli vähän rauhaton. Campinki oli hiljainen, mutta oma pää ja mieli laukkasi sen verran, että unelle ei meinannut tulla tilaa. Nukuinpa kuitenkin ja heräsin aurinkoiseen aamuun. Aamupuurot ja kahvit tein  keittokatoksessa ja jutskailin toisen aamukahvin tekijän kanssa. Sellaisia pyöräilyjuttuja enimmäkseen. Siitä sitten lähdin ihastelemaan itä-Lapin maisemia. Hellettä oli ja taukoja pidettävä usein ja vettä muistaa juoda. Siltikin matka taittui helpon oloisesti, vähän käsivarret paloi. Onneksi ei palanneet ihan poroksi, vaik oishan se tänne sopinut, heh. Pelkosenniemellä pysähdyin miellyttävään kahvipaikkaan. Talo oli upea hirsirakennus joka on rakennettu v 1900 ja siitä asti samalla suvulla. Upea oli paikka ja tarjosivat erinomaisen täytetyn letun jossa oli hirveä, lanttua, naurista jotakin hyvää hilloa ja mitä vielä. Olipas maukas ja täyttävä. Sen voimalla matka eteni helposti. Kemijärvelle tulin noin 21 ja ilta vähän viileni. Ajo ilma vaan parani ja menohaluja riitti, niin annoin pyörän viedä. Kemijärven jälkeen, Kuusamon suuntaan, käännyin pienemmälle ja rauhallisemmalle tielle. Sittenpä kohta aloin katsella lepopaikkaa ja hienon erämaatunnelmaisen paikan löysinkin. Nyt on hyvä nukkumaan köllähtää.

Tankavaara - Sodankylä. (102 km)

Rauhaisa Sunnuntai

Eilen illalla löysin teltalle paikan Tankavaaran kaupustelukylän lähimaastosta. Porokin tuli illalla teltalle toivottamaan hyvät yöt. Yö meni pirteähkösti. Oli vissiin jäänyt menemisen meininki päähän, koska uni ei meinannut tulla. Aamulla ajoissa nousin ja laitoin leirini kasaan ja sitten Takavaaran ravintolaan aamupalalle. Aamiainen olikin runsas ja hyvän makuinen. Matka alkoi aurinkoisesti ja sehän paistoi koko päivän, melkein, yhdessä vaiheessa pikkaisen ripsautti vettä. Sehän vaan piristi. Nelostietä ajelin koko päivän ja pari asiaa häiritsi auvoista sunnuntaita. Nimittäin hirveä määrä paarmoja jotka kiihkeästi halusi seuraani. Ja sitten liikenne. Autoja meni paljon ja niiden renkaiden ulina meinasi mennä sietokynnyksen yli. Muttei mennyt :)
Maisemat olivat hienoja ja vesistöä oli paljon. Kemijoen patoaltaita ja muitakin tekoaltaita. Pidin mukavan tauon Café zippi & suhauksessa, hauska nimi, ehkä? Mutta tarjolla oli tuoretta lettua jätskillä ja hillalla, nam! Päivä meni muuten ihan tavanomaisesti, aurinko paistoi ja matka taittui ilman suuria draaman kaaria. Sellainen mukava asia, että mieleen muistui veljeni jonka kanssa oli jotakin turhanaikaista tullut välillemme. Nytpä sitten soitan hänelle ja olihan siunattu ja kallisarvoinen keskustelu. Sehän sopi hyvin tähän aurinkoiseen sunnuntaihin. Aina tekee hyvää ottaa asiat, kipeätkin, rakkauden kanssa esiin ja puheeksi. Helposti vaan itsekkyys, suurin vihollinen, ottaa vallan. Onneksi rakkaus on suurempi.
Sodankylään sutjuttelin ja camping Nilimellasta telttapaikan otin. Kävin pesulla ja pyykit koneeseen. Odotellessa syön kanakorin. Siis sen sisällön, pitäkööt korinsa. Hyvää yötä!

Inari - Tankavaara. (100 km)

PPPP

Pistin illalla oikein herätyskellon soimaan, että pääsen ajoissa alkamaan tämän päivän. Jätin luksus mökin pehmeine patjoineen ja muine mukavuuksineen. Koska enhän niitä oikeasti tarvitse, vaikkakin hirmuisen hyvää teki pitää lepopäivä. En edes koskenut fillariin eilen ollenkaan. Arvelutti jonkin verran kuinka jalat nyt toimii. Päätinkin edetä PPPP tekniikalla; Pitää Pystyä Puuskuttamatta Puhumaan. Ilma oli oikein hieno ja aurinkoinen, suorastaan helteinen. Sortsit ja T-paita päällä sutjuttelin menemään. Nahkakin ihan punastui. Voisin sanoa, että suomen kaunein tieosuus on Inarista Ivaloon. Kannattaa tulla kauempaakin sitä katsomaan. Se osuus täytyy mennä rauhassa ja nauttia maisemasta kaikilla aisteilla ja ihmettelyllä. Ensimmäinen tauko oli karhunpesäkivellä. Karhunpesäkivi on jääkauden muodostama onkalo tai luola kallioperään. Muistan tämän paikan lapsuudesta, kun isän ja äidin kanssa käytiin Lapissa. Se jätti jännittävän ja mukavan muiston pienen pojan mieleen. Kiva oli nyt siihen pysähtyä ja tunnelmoida menneestä ajasta ja niistä retkistä. Otin myös munkkikahvit ja olin onnellinen. 

Erityisellä tarkkaavaisuudella seurasin jalkojen kuntoa ja himmaillin heti vauhtia jos ja kun alkoi tuntua rasitusta. Hienosti meni ja olen oikein tyytyväinen kinttujeni kiirettömään kilvoitteluun. PPPP tekniikasta huolehtimiseen kuuluu siis puhuminen ja kellekäs minä sitten puhuisin? Pidin puhetta jaloilleni, tällaista lääkärin vastaanotto keskustelua: ”potilas kertoo lateraali puolen reisilihaksen fronttalin yläosassa olevasta kivusta. Diagnoosina on lihaksen ylirasittumisesta johtuva kipu. Hoitona on mahdollisimman pikainen tauko, kuitenkin niin, ettei jää ihan tien reunalle ettei autot töytäise kumoon. On hyvä etsiä vaikka joku pistotie tms jossa voi rauhassa lepuuttaa lihaksia ja vähän myös venytellä” Jos joku lääkäri tämän olisi kuullut, niin luultavasti olisin muussa hoidossa kun fysioterapeutilla. 

Saariselälle tullessa oli sitä ennen mieeeeletön mäki siis ylämäki. Sain täyden rahan edestä nauttia noususta joka jatkui ja jatkui ja jatkui. Ja mikä aivan upea voittajan tunne tunturin laella. Ja mitkä maisemat. Tankavaaran opasteet tienvierellä houkutteli sinne suuntaamaan. Iltakin jo alkoi olla sen verran pitkällä, että toivon sieltä löytävän teltalle paikan ja päästä pötkölleen. Hieno ja antoisa päivä. Sellainen kevyen riemukas.

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa...    (Kittilä - Inari 3pv/ 199 km)

Joku laulun tekijä on näin sanonut ja tämä tuli mieleeni, kun tuntureita ja erämaita pitkin ajelin ja taivalsin. En muista miten sanat jatkuvat ja miten lauluntekijä lausahdusta selitti, varmastikin hienosti. Minä lainaan tätä niin, että kaikki paitsi pyöräily on turhaa. Täällä ylhäällä Lapissa, kaiken hiljaisuuden ja upean luonnon rauhan keskellä kulkiessa huomaan kuinka pikkuhiljaa kaikki arkipäivän tuoma touhu ja kiireellisyys alkaa aivoista ja mielestä valumaan pois, tuonne jänkhälle. Kaikki sellainen tekeminen ja kilvoittelu siihen mikä on ollut tärkeää itsetunnolle, että saisin arvostusta muilta ja sitä kautta osaisin arvostaa itseäni. Tällaiset turhat asiat alkaa näyttäytymään täältä etäältä uudenlaiselta. Tämän silmien avautumisen on mahdollistanut se, että lähden fillaroimaan luonnon keskelle ja olemaan yksin pääni kanssa. Kun oikein painelee isoja mäkiä ylös tai laskettelee kovalla vauhdilla alas, niin on pakko keskittyä vain siihen tekemiseen. Myös pitkät suorat ovat sellaisia, että on opetettava mieltään pysymään vaan tässä hetkessä, jos hirmuisesti haluaa päästä nopeasti tuonne ja tuonne, niin kylläpä matka on raskas.
Sitten se käsittämätön nautinto, kun hissuksiin ajelee, niin ettei tuuli suhise korvissa tai lokari rämise montuissa, kuunnella ja aistia luonnon läheisyys. Metsät, suot, upeat tunturien laet, miten kaunista on luoja luonut meidän nautittavaksemme, kunhan vaan menen siitä nauttimaan ja pidän kaikki aistit avoimena. Sellaiset hetket, kun pitkään on jo matkannut rämistellen ja puurtaen eteenpäin ja on jo pitkästyttävä olo, niin ylämäessä matkan teko hidastuu ja alkaa kuulemaan kuinka lähipuussa lapintiainen laulaa matkaajalle virkistystä ja hyvän matkan toivotusta, mikä ihmeellinen luonto. Tässä sen huomaa, kuinka me kaikki, koko luomakunta olemme yhtä ja toinen toisillemme vahvistukseksi ja turvaksi. Tämä pitäisi aina muistaa, myös sitten kun taas vilinässä ja touhussa pyörii.
Sitten se konkretia, kun monen vuoden jälkeen olen pyöräretkellä, niin saa huomata että kroppa on pikkasen erilainen. Mieli on nuori ja kiihkeä ja tavoittelee samoja suorituksia, mutta tää, jos ei nyt vanhus, mutta kuitenkin sellainen jo vanhempi herrasmies jota kuljetan mukanani vaatiikin enemmän hoitoa ja huolenpitoa. Tämän saman matkan (Kittilä - Inari) olen kymmenisen vuotta sitten mennyt yhdessä päivässä ja nyt kolmessa. Sellaista se vaan on ja siihen pitää saada myös mieli mukautumaan, vaikka ei se helppoa ole ollut. Onneksi keho on viisas ja pakottaa suorittamisesta enemmän olemisen nautintoon. Taukoja tulee pidettyä enemmän ja ne ovat myös pidempiä. Ei ole nopeita ja touhukkaita ruuan tekemistä ja syödä hotkaista ja matkaan taas. Nyt rauhainen joen rannalla pysähtyminen ja hakea vesi joesta josta sitten ruuan valmistaa. Lepäilyä ruuan päälle ja samalla aistia ja tutustua ihan rauhassa ympärillä olevaan kauneuteen. Nauttia olemisesta. Tätä minä olen saanut nyt uudella tavalla opetella. Onhan tää ihanaa, kun oikein oivaltaa!
Eilen saavuin Inariin ja viimeiset kilometrit oli oikeastaan aikamoista koska jalat oli kuin pökkelöt ja aivan hapoilla. Täällä otin leirintäalueen mökin jossa on kaikki mukavuudet ja pehmeä sänky. Ekaks suihkuun pesulle ja antamaan lihashoitoa kylmällä vedellä rasittuneille jaloille. Sitten vällyjen alle pehmoiseen petiin. Ai kuinka hienoa. Oon kyllä ensi yönkin täällä! Huomenna pitää lähteä, ettei totu liiaksi:)


(en saa kuvia aikajärjestykseen, mutta liekö sillä väliä)