Kaikki paitsi purjehdus on turhaa...    (Kittilä - Inari 3pv/ 199 km)

Joku laulun tekijä on näin sanonut ja tämä tuli mieleeni, kun tuntureita ja erämaita pitkin ajelin ja taivalsin. En muista miten sanat jatkuvat ja miten lauluntekijä lausahdusta selitti, varmastikin hienosti. Minä lainaan tätä niin, että kaikki paitsi pyöräily on turhaa. Täällä ylhäällä Lapissa, kaiken hiljaisuuden ja upean luonnon rauhan keskellä kulkiessa huomaan kuinka pikkuhiljaa kaikki arkipäivän tuoma touhu ja kiireellisyys alkaa aivoista ja mielestä valumaan pois, tuonne jänkhälle. Kaikki sellainen tekeminen ja kilvoittelu siihen mikä on ollut tärkeää itsetunnolle, että saisin arvostusta muilta ja sitä kautta osaisin arvostaa itseäni. Tällaiset turhat asiat alkaa näyttäytymään täältä etäältä uudenlaiselta. Tämän silmien avautumisen on mahdollistanut se, että lähden fillaroimaan luonnon keskelle ja olemaan yksin pääni kanssa. Kun oikein painelee isoja mäkiä ylös tai laskettelee kovalla vauhdilla alas, niin on pakko keskittyä vain siihen tekemiseen. Myös pitkät suorat ovat sellaisia, että on opetettava mieltään pysymään vaan tässä hetkessä, jos hirmuisesti haluaa päästä nopeasti tuonne ja tuonne, niin kylläpä matka on raskas.
Sitten se käsittämätön nautinto, kun hissuksiin ajelee, niin ettei tuuli suhise korvissa tai lokari rämise montuissa, kuunnella ja aistia luonnon läheisyys. Metsät, suot, upeat tunturien laet, miten kaunista on luoja luonut meidän nautittavaksemme, kunhan vaan menen siitä nauttimaan ja pidän kaikki aistit avoimena. Sellaiset hetket, kun pitkään on jo matkannut rämistellen ja puurtaen eteenpäin ja on jo pitkästyttävä olo, niin ylämäessä matkan teko hidastuu ja alkaa kuulemaan kuinka lähipuussa lapintiainen laulaa matkaajalle virkistystä ja hyvän matkan toivotusta, mikä ihmeellinen luonto. Tässä sen huomaa, kuinka me kaikki, koko luomakunta olemme yhtä ja toinen toisillemme vahvistukseksi ja turvaksi. Tämä pitäisi aina muistaa, myös sitten kun taas vilinässä ja touhussa pyörii.
Sitten se konkretia, kun monen vuoden jälkeen olen pyöräretkellä, niin saa huomata että kroppa on pikkasen erilainen. Mieli on nuori ja kiihkeä ja tavoittelee samoja suorituksia, mutta tää, jos ei nyt vanhus, mutta kuitenkin sellainen jo vanhempi herrasmies jota kuljetan mukanani vaatiikin enemmän hoitoa ja huolenpitoa. Tämän saman matkan (Kittilä - Inari) olen kymmenisen vuotta sitten mennyt yhdessä päivässä ja nyt kolmessa. Sellaista se vaan on ja siihen pitää saada myös mieli mukautumaan, vaikka ei se helppoa ole ollut. Onneksi keho on viisas ja pakottaa suorittamisesta enemmän olemisen nautintoon. Taukoja tulee pidettyä enemmän ja ne ovat myös pidempiä. Ei ole nopeita ja touhukkaita ruuan tekemistä ja syödä hotkaista ja matkaan taas. Nyt rauhainen joen rannalla pysähtyminen ja hakea vesi joesta josta sitten ruuan valmistaa. Lepäilyä ruuan päälle ja samalla aistia ja tutustua ihan rauhassa ympärillä olevaan kauneuteen. Nauttia olemisesta. Tätä minä olen saanut nyt uudella tavalla opetella. Onhan tää ihanaa, kun oikein oivaltaa!
Eilen saavuin Inariin ja viimeiset kilometrit oli oikeastaan aikamoista koska jalat oli kuin pökkelöt ja aivan hapoilla. Täällä otin leirintäalueen mökin jossa on kaikki mukavuudet ja pehmeä sänky. Ekaks suihkuun pesulle ja antamaan lihashoitoa kylmällä vedellä rasittuneille jaloille. Sitten vällyjen alle pehmoiseen petiin. Ai kuinka hienoa. Oon kyllä ensi yönkin täällä! Huomenna pitää lähteä, ettei totu liiaksi:)


(en saa kuvia aikajärjestykseen, mutta liekö sillä väliä)