Maanantai 6.7. Kahdeskymmenes päivä (99)

Heinäpelloista heräsin ja jostain syystä huomasin hyräileväni hiljaa mielessäni, "käyn ahon laitaa minä ilman paitaa" Tosin paita oli hyvä olla päällä, kun aurinko kyllä paistoi, mutta oli aika paksun pilven takana. Lähtövalmiina kun olin, niin tarkastelin karttaa löytääkseni oikean tien päästäkseni alunperin suunnittelemalle reitille. Oikeinkin kauniin maalaismaiseman läpi kiemurteli kapea asfalttitie viidentoista kilometrin matkan. Tie päättyi pikku kylään, mutta ei niin pientä kylää etteikö olisi kirkkoa. Siinä kirkon kiviaidan vieressä puun alla pidin pienen pysähtymisen ja olin sateensuojassa samalla. Oli alkanut sataa tihuttaa, mutta just silleen ettei tarvinnut sadevatteita vetää päälle. Ilmavirta ajaessa vielä ehti kuivattaa suurimman kosteuden. Tästä lähdin sitten isomman tien viertä ajamaan kohti Grisslehamnia. 

Kohtapa vettä alkoi tulla niin paljon, että menin bussikatokseen ja vaihdoin sadevaatteet päälle. Vettä tulikin sitten oikein kunnolla. Siinä on jotakin hienoa menemisen makua, kun rankassa sateessa painaa menemään kuin sissi. Toisaalta myös matka taittuu, kun ei tule pidettyä paljon taukoja. Jossakin kyläkaupassa pysähdyin ostamaan välipalaa, mannafruttia ja bantskua ja limua, tämähän on toiminut aikaisemminkin :) 

Valokuvia ei tullut otettua, kun vettä satoi niin paljon ettei uskaltanut herkkiä laitteita ottaa sateensuojasta esiin. Niinpä vaan etenin vesisateen keskellä ja funtsin ajankuluksi kaikenlaisia mietelmiä mistä ei nyt ole mitään kerrottavaa erityisemmin. Aika paljon kuitenkin sellaisia, että kunhan kotiin pääsen, niin siivoan sen oikein siistiksi ja pesen ikkunat ja teen siitä oikein viihtyisän, saas nähdä! Myös sellaisia, että mitähän lastenlasten kansaa voisi vielä loman aikana tehdä, käviskö uimassa tai jokin muu retki. Tällaisilla ajatuksilla viihdytin matkantekoa.

Kesäpolkupyöräretkiä olen tehnyt kahdeksana kesänä ja kaikki ovat olleet oikeinkin mukavia ja antoisia. Jokainen niistä omalla erityisellä tavalla, ne ovat antaneet minulle oivallisia oivalluksia ja opetuksia elämästä yleensä ja ennenkaikkea ne ovat olleet oppimista itsestäni. Jotakin siitä mikä on tärkeää huomata ja nähdä elämästä. Tietysti tällainen oppiminen on kokoaikaista, mutta nämä kesäretket fillarin kanssa ovat sellainen kiteytys kohta, asioiden kirkastaminen. 

Tällä retkellä huomaan, että sellainen täysin suunnitelematon eteneminen ja epätietoisuus missä leiriytyy ei oikein toimi enää minulla. Arvostaa sellaista, että on leirintäalue tai muu paikka missä voi yönsä viettää. Jotenkin sellaista suunnitelmallisuutta enemmän. Alkaakohan sitä tulla kalkkikseksi. Siltikin seikkailuja ei saa jättää pois kokonaan. Koko elämähän on tiettyä seikkailua, kontrolloiminen on mahdotonta. 

Ajellessa ja varsinkin näin yksin ja vesisateessa voi tulla kaikenlaisia oivalluksia ja mietteitä. Hyvin huomasi sellaisenkin tosiasian, kun tavoitteena tälle päivälle oli vahvasti iskostunut päästä Grislehamniin ja sieltä lautalla Ahvenanmaalle, niin kilometrit tuntuivat pitkiltä. Kaikenlaiset turhat ajatukset veivät energiaa. Kuten lähteeköhän vielä tänään lauttoja, vielä on kaksikymmentä kilsaa jos lautta lähtee seitsemältä ehdin siihen.... jne. Tällaiset ajatukset pistää suorittamaan ja energia on jossakin muualla kuin tässä hetkessä, hirmu väsyttävää. 

Saavuin lauttarantaan kuuden aikaan ja lautta lähti kahden tunnin päästä. Hyvää aikaa siis jäi. Olin märkä kuin se kuuluisa uitettu koira. Kädet olivat ryppyiset ja sormetkin muistuttivat joitakin ryppyisen kurttuisia pötkylöitä. Olihan ne saaneet monen tunnin liotuksen vesisateessa. Kävin joka tapauksessa ryppyisine sormineni varaamassa paikan lauttaan ja sitten vain istuin ja odottelin pääseväni Suomeen, ai mikä ihana ajatus ja odotus.

Laiva saapui ja merimatka meni kevyesti. Eckeröön tultaessa suomen aikaan varttia vaille ykstoista, ajoin läheiselle leirintäalueelle ja sain itselleni telttapaikan, ja tämä asioiminen tapahtui suomen kielellä! Vaude! Ehkäpä jään toiseksikin yöksi.