Yhteen päivään voi mahtua koko elämän mittainen matka. Aamulla lähdin aivan luxus olosuhteista. Todella siististä hotellihuoneesta jossa sänkykin oli niin mukava, että se oikein piti syleilyssä. Aamiainen oli monipuolinen ja kaikki niin siistiä. Sieltä kuitenkin halusin lähteä ja olihan se välttämättömyyskin. Tie oli hyvää ja pyöräilyyn sopivaa. Sitten se päättyi moottoriliikenne tielle. Kohdalla oli opastetaulu ravintolan pihalla. Siinä oli hyvä kartta ja sen sekä kännykän avulla suunnittelin reittiä ja lopulta löysin tien joka teki ison lenkin, mutta ainoa vaihtoehto kun oli, niin helppo tehdä päätös. Tie oli aluksi hyvää asfalttia, mutta muuttui sitten ryppyiseksi hiekkatieksi. Tosin matkalla oli upeita maisemia ja yleensähän suuret elämykset löytyy pienen vaivan jälkeen. Tämä päättyi myös tielle mitä ei fillarilla voinut ajaa. Tiesin kartasta, tien toisella puolella menevän pienempi tie, mutta miten sinne pääsisi? Vähän lähemmäksi mennessä huomasin vähän matkan päässä olevan risteys ja pikafillaroinnilla pyyhälsin sinne ja jep! siellä olin turvallisella väylällä. Pidin pienen tauon mukavalla paikalla ja söin purkin tonnikalaa. Hiukan huvitti kun aamulla olin sellaisessa juhla antimissa ja nyt tällaista, arvatkaa kumpi tuntui omalta?
Taas tulin siihen paikkaan, että olin ison tien edessä eikä muuta mahdollisuutta kun ajaa sitä tai kääntyä takaisin. Kartasta näin hetken päästä olevan mahdollisuus päästä pikkutielle takaisin. Ajoin valtatietä ja autot sujahteli vierestä (paluuruuhka) pääsin haluamalle paikalle pienelle tielle, mutta kymmenen metriä sitä riitti, siinä oli portti joka sulki tien. Siihen jäin. Ainakin tunnin olin sillä pikkutiellä ja funtsin kaikkia mahdollisuuksia. Lähdin jo ajamaan isoa tietä, mutta se muuttui sellaiseksi, että kaistojen välissä oli kaide ja myös tien reunassa ja rekkojen rinnalla siihen jäi kuolemanvaaran pieni tila. Käännyin ympäri ja menin takaisin turvapaikkaani. Kertakaikkiaan tuli epätoivoinen olo. Olin ajanut itseni sellaiseen pussiin ettei poispääsyn mahdollisuutta. Kaikenlaisia ajatuksi ratkaisuksi tuli mieleen. Jollakin autolla mihin saa pyörän mukaan, mutta mistä sellainen. Taluttaa fillari ojia tai metsää pitkin, mutta tien vierusta oli liian jyrkkä. Sitte piti vaan rauhoittaa mieli ja ajatukset kaikesta ja keskittyä hetkeen. Tien toisella puolella oli talo johon meni tietenkin liittymä. Menin sinne ja kuinka ollakaan siitähän lähtikin pieni hiekka tie oikeaan suuntaan. Mikä ilo. Sittenpä taas kummallisen kiertoajelun jälkeen pääsin kaupunkiin Karlskog, taisi olla, jokatapauksessa vissiinkin on Nobelin kanssa jotai tekemistä, kun hänen nimi näkyi monessa paikassa. Tottakai oli taas tarve saada akkuun virtaa ja vesi täydennystä. Matkan pituus ei ollut suuri, mutta kulutus oli. Ajoin hiljaisen keskustan läpi ja siellä pysähdyin jonkin torin, taisi olla Nobelin aukio, penkille istumaan. Siinä huilatessa kiinnitin huomion ihan vieressä olevaan sähkötolppaan, siis sellaiseen autonlämmitys, se oli kuitenkin torilla eikä P paikalla. Joka tapauksessa siitä sain virtaa, hienoa. Vieressä oli myös juomavesi kraana. Sellainen kun painaa nappia niin vettä suihkuaa. Samassa yhteydessä oli myös ilmapumppu renkaita varten, sitä en kyllä tarvinnut. Aika ihmeellistä, että just tähän löysin. Mainiosti sattui myös kun alkoi sataa ja tajusin, että puhelin kastuu, niin samalla tuuli toi muovipussin jalkoihin, otin sen ja peitin puhelimen. Ajattelin vaan, että äskettäin olin epätoivossa itseni kanssa ja taisipa päästä suusta jokin p sana. Ei Korkein siitä suutu ja rankaise vaan hetken päästä antaa kaiken mitä tarvitsen ihan nenän eteen.
Vielä kun jatkoin matkaa tuli taas kohta, etten tiennyt miten pääsen eteen päin. Sateen suojassa, sillan alla karttaa katselin. Samassa suojassa oli kävelysauvamies ja kun irroitin katseen ja ajatuksen kännykästä, niin huomasin hänet ja kerroin mistä olen ja mihin on tarkoitus mennä, mutta tietä ei löydy. Hänpä näytti minulle reitin jota kartassa ei ole. Minä sanon, että enkelit on olemassa jos vaan olemme avoimena. Hieno päivä.
Tuli vielä mieleen, kun ajelin mukavassa olossa ja kauniissa maisemassa, että olen kohdannut kahdenlaisia ihmisiä, siis yhdestä näkökulmasta. Nimittäin kun vajavaisella kielitaidolla puhun, niin joku alkaa puhumaan ihan mahdottomasti, että katson vaan, toinen haluaa puhua niin, että saa minut ymmärtämään. Kummallekin varmasti oma tapa on tärkeä ja tuo tyydytystä. Sydämestäni haluan antaa ymmärryksen kummallekin, kun hakevat iloa tavallansa, sillä onnellisuus on tavoiteltava asia.
Illalla vielä löysin maastosta telttapaikan jossa tätä kirjoitan. Yht äkkiä metsästä vierestä kuului sellaista karjunnan ja rääkymisen sekamuotoääni, että veri pakeni kasvoilta. Avasin teltan ja nousin ylös ja taputin käsiä. Sinne se tyyppi juoksi pitkin pellon laitaa ja äänteli mennessään. Metsässä liikkuu kaikenlaista mihin ei vielä ole tottunut. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti